TÄSSÄ OTTEITA; luku-oppikirjasta 1940- luvulta

 

TÄSSÄ OTTEITA; luku-oppikirjasta 1940- luvulta:

Pitääkö minun rakastaa isänmaatani? Kyllä, enemmän kuin kotiani ja kaikkea omaa, enemmän kuin maallista onnea, enemmän kuin henkeäni. Mutta ei enempää kuin Jumalaani, kunniaani ja omaatuntoani… Tämä on isänmaani. Kaikki sen pojat ja tyttäret on yksi kansa. Jumala on pitänyt meidät monta sataa vuotta samassa kotimaassa…. 

Meillä on sama kristinusko, sama opetus, samat oikeudet, samat velvollisuudet, sama hyöty, sama vahinko, sama vapaus, sama rakkaus ja sama toivo…. 

Jumalan viisas tahto on, että kansojen alituisesti tulee jotakin toisiltaan oppia. Ja kaikki kansat ovat työntekijöitä ihmissuvun suuressa yhteisössä, joka jakaantuu moneen haaraan. Se on mahtavan, vanhan koivun kaltainen: lehtenä olet sinä ja pieni kotisi; oksana on kansasi; runkona on ihmiskunta…

Herran Jumalan voima, joka yksin vaikuttaa meissä kaiken hyvän, siunatkoon tämänkin vajavaisen työn, niin että se tulisi Hänen seurakuntansa hyödyksi ja istuttaisi moniin nuoriin sydämiin isänmaanrakkautta.”

Helsingissä kesäkuussa 1944.

Tätä ajattelu mallia kaivattaisiin uudelleen heräämään Suomen maahan.

- En tiedä mihinkä sen olemme kadottaneet?

Jumala oli keskeinen aivan tavallisissa oppikirjoissakin. Hän kuului joka päiväseen elämäämme, näin pitäisi olla tänäänkin.

Meidän on kai liian hyvä olla kun uskallamme hyljätä Jumalamme. Saamme sitä mitä kumarramme. Jumala sallii valintamme, onhan meillä Jumalan liitossa oma tahto. Sitä niitämme, mitä kylvämme, onnettomuudet kohtaa meitä, koska Jumalan sana ei enää elä meissä. Me kaluamme vain kuollutta luuta. Vihollinen on se joka hyökkää onnettomuuksineen kun Jumala ei meille kelpaa. Vihollinen ei kysy, haluatko, vaan se tulee ja tuhoaa. Jumala sallii sen koska olemme sitä

kumartaneet, - oma valintamme. Meillä ei ole kuin kaksi tietä, Jumalan ja vihollisen tiet. Vihollinen ei edes kysy lupaa, vaan orjuuttaa meidät. Onnettomuuksien kautta, hädän hetkellä, ihminen saattaa löytää Jumalan, kun ensin tarpeeksi nöyrtyy.

- Mieti koska olet viimeksi ollut kuulemassa Jumalan sanaa?

- Tai aukaissut Raamatun, nälkäisenä etsien Jumalan sanaa? Tiedän että teitä on paljon jotka ette ole tehneet tätä koskaan, ette ainakaan vapaaehtoisesti. Sodan aikana Jumala oli lähellä kansaamme ja me rukoilimme hartaasti Jumalaa kodeissamme, juoksuhaudoissa ja korsuissa. Suomen päämiehetkin rukoilivat Jumalalta viisasta johdatusta. Jumala suojeli meitä.

- Entä nyt?

Nyt olemme valitettavasti unohtaneet kaiken sen, nuo jutut kuuluvat enää peräkammarin vaarille ja mummulle. Tässä hieman sodan ajan tunnelmia

“Sotilaat”

Olen taistellut monilla tantereilla, mutta en ole vielä vertaisianne sotureita nähnyt. Olen ylpeä Teistä kuin olisitte omia lapsiani. Yhtä ylpeä tunturien miehestä Pohjolassa kuin pohjanmaan lakeuksien, Karjalan metsien, Savon kumpujen, Hämeen ja Satakunnan viljavien vainioiden, Uudenmaan ja Varsinais-Suomen lauhojen lehtojen pojista.”

Osa ylipäällikön päiväkäskystä 14.3. 1940.

Tuo käsky on sävähdyttänyt sydäntäni, kun sen on jostain arkistoista kuullut. Presidentti Kyösti Kallio julisti radiossa sotatilan ja kehotti Suomen Kansaa rukoilemaan elävää Jumalaa. Hänkin tunnusti että meillä on elävä Jumala, joka on yli kaiken ja meidän pitää rukoilla Häntä. Vihollinen hyökkäsi yllättäen ja oli ylivoimainen kooltaan, mutta Suomen Kansa ja Armeija rukoili Jumalaa, se oli meidän voimamme ja pelastuksemme.

Tänä päivänäkin olisi syytä rukoilla sillä on tullut paljon profetioita että sota syttyy vielä Venäjän kanssa. Uutisia tarkkaillessakin huomaa merkkejä että näin voi todella käydä. Valtionpäämiehet joutuvat kokeilu tilanteisiin että kuka on “pomo”? Aika ajoin he yrittävät pelotella ja horjuttaa, he tunnustelevat Suomen Valtion maaperää. Onneksi sodan aikana Venäjän armeija oli rapakunnossa ja he juottivat sotilaansa humalaan että nämä uskaltaisivat paremmin hyökätä meitä vastaan. Heidän täytyi tuntea meidät todellisena uhkana, voimakkaana, vaikka olimmekin pieni Kansa. Venäjä oli kuin raamatun Goljat ja Suomi kuin pikkuinen Daavid. Suomella oli korkea moraali ja se sama täytyisi saada syttymään tänäkin päivänä. Meidän täytyy alkaa rukoilemaan ja ylistämään elävää Jumalaa. Mitä useampi näin alkaa tekemään sitä voimakkaampia me olemme kansana. Meillä on hätätila tänä päivänäkin, talouselämässä, perheet alkavat olla köyhyys asteella ja rikollisuus kasvaa ja raaistuu. Me yritämme hoitaa velvollisuutemme globaalisti mutta oma kansa unohtuu, me unohdamme itsemme ja Jumalamme. Herra auta! Tämä on merkki siitä että hyvät ajat ovat ohi, kun ihmisille ei ole enää mikään pyhää. Kuollut luu ei ylistä Herraa mutta elävästi rakastava ylistää ja rakastaa Herraa ja lähimmäistään.

- Kumpi sinä haluat olla?

- Kuollut luu vai elävästi rakastava?

Valintasi vaikuttaa myös Suomen kohtaloon. Voimamme on olla samassa yhteydessä, elävään Jumalaan.

 Sotaa on aina pidetty julmana, vastenmielisenä ja epäinhimillisenä asiana. Sitä se onkin. Se on kuin Jumalan ruoska ihmiskunnalle. Kyllä Jumala voi niinkin kurittaa mutta usein siinä on myös meidän tottelemattomuus Jumalaa kohtaan joka on synti. Paholainen käyttää sitä hyväkseen. Tiedetään että kun on maailman laajuisia sotia, niitä käydään yhtä aikaa myös henkimaailmassa.

 Itse en ole sota-ajan lapsia, olen kuullut näitä tarinoita vanhemmilta ihmisiltä ja tietysti kirjoista, sekä omalta isältä ja äidiltä. Kunnioitan suuresti kaikkea heidän kokemaansa, mihin

kaikkeen he sitkeydellään pystyivät. Se oli todella pimeää aikaa. Eräässä ohjelmassa kerrottiin kuinka ulkomaalaiset lentäjät sodan aikana saivat näkyjä enkeleistä Suomen taivaan yllä. Meillä oli täysi suojelus. 82-vuotias sotainvalidi kertoi kokemuksestaan, kuinka sai kokea konkreettisesti Korkeimman voiman läsnäolon.

- "Sodassa ollessani vihollisen ampuma kranaatti osui minusta metrin päässä olevaan isoon petäjään. Silmänräpäyksessä näin siihenastisen elämäni kahtena sarjana: toisessa plussat ja toisessa miinukset. näyt alkoivat ja loppuivat samanaikaisesti, vaikka miinuspuoli oli paljon pidempi, en saanut naarmuakaan.

 Olin ruokkimassa hevosta sairasajoneuvoasemalla, kun kuulin, että tulossa on suuri paukku suoraan kohti. Maastouduimme hevosen kanssa korsun lattialle. Tuntui kuin lattia olisi ollut hetken aikaa ilmassa, 20 cm maan yläpuolella. Se ei tietenkään ollut mahdollista, sillä korsu olisi siinä tapauksessa hajonnut pirstaleiksi. Tilanteen lauettua huomasin, ettei kumpikaan meistä ollut vahingoittunut. 

Minulla ei ollut koskaan rintamalla sellaista tunnetta että jäisin sinne. Minun osaltani sota päättyi jouduttuani sotasairaalaan. Sairastuin aluksi keuhkoputkentulehdukseen enkä ehtinyt täysin toipua, kun sain kurkkumätätulehduksen.

 Vietin sairaalassa talven ja vain asiantuntevan lääkärin ansiosta säilyin hengissä. Herättyäni pitkästä tajuttomuudesta näin ympärilläni usvaa, jonka keskellä havaitsin valkoisen hahmon. Ajattelin, että olin lähdössä viimeiselle matkalleni ja olen saanut enkelin oppaakseni. Vuoteeni vierellä ei kuitenkaan ollut enkeli vaan valkoisiin pukeutunut sairaanhoitaja. Hänellä oli kädessään lautanen, jossa oli joulutorttuja. Olin saanut kotoa paketin ja koska siinä oli ollut mukana voita, oli hoitaja leiponut minulle torttuja. Taisivat olla elämäni parhaimmat joulutortut…"

*

Joidenkin mielestä tai varmaan aika usean mielestä nämä ovat niitä huuhaa juttuja, mutta minä uskon että olemme olleet Jumalan armon alla, siksi menimme voitosta voittoon vaikka olimme vain pieni kansa. Olimme sodassa maallisen vihollisen

kanssa mutta myös henkivalloissa oli varmasti kova taistelu. Paholaisella oli hyvä tilaisuus saada paljon sieluja.

*

- Jos sota sattuisi tulemaan, niin sitä ette käy yksin te pojat päällikköinenne, vaan Suomen kantakansa kokonansa, se, jonka olemuksessa vuosisatojen perinteet jatkuvat.

- F. E. Sillanpää 1937.

*

Kun ensimmäiset pommikoneet kaarsivat Helsingin ylle, harvat uskoivat että se on totta. Jotkut huusivatkin:

- Ne ovat ystäviä ja tuovat leipää Suomen köyhille!

Vaan eivät antaneet leipää ja ystävyys oli kaukana. Pommeja alkoi sataa kortteleiden ylle. On ikävää kun kaikki turvallinen murenee elämästä ja pelko astuu tilalle. Pelko taas on niitä paholaisen aseita ja voimakas onkin jos sitä ei osaa hallita.

 On helpompaa jos on luja usko Jumalaan, tapahtui mitä tapahtui. Lopputulos on kuitenkin hyvä. Ei pidä katsoa olosuhteisiin, uskomattoman on mahdoton tätä ymmärtää, mutta todellinen kotimme on taivasten valtakunnassa. Tiedän ettei tämä ole kaikille uskovillekaan helppoa se riippuu heidän tietoisuuden tasostaan. 

Sodan aikana oli pimeää, maailma oli harmaa. Se oli ankeaa aikaa kelle tahansa, yhteinen kärsimystie. Vihollinen ei säästä siviiliväkeä sen enempää kuin sotilaitakaan, on maanpäällinen vihollinen ja vihollinen henkimaailmasta.

 Yhteinen kohtalo teki kansamme keskellä vieraista tuttavia kaikissa tilanteissa, autoimme lähimmäistämme. Sen kaiken keskellä joulunakin ihmiset lukivat jouluevankeliumia ja lauloivat jouluvirsiä. Joululaulut ovat olleet aina suomalaisille tärkeitä. Hoosiannaa on laulettu vuosikymmeniä, niillä on ollut jopa henkinen merkitys.

Joulunsanoman sisältöön olemme sisällyttäneet kauniisti suomen luonnon ja eläimet. Muistaen ettei Vapahtaja jää kylmään talvisäähän. Joululaulut on antanut meille henkistä mielihyvää ja lämpöä, kaiken köyhyydenkin keskellä.

LASTEN JOULURUKOUS

Rakas Jeesus, rukoilemme:

Tule juhlavieraaksemme!

Salli pienten kynttilöiden

loistaa yli talviöiden.

Anna joulutähden hohtaa,

Betlehemin tielle johtaa.

Käymme sinne lapsen lailla

kultaa, suitsutusta vailla.

Kuusijuhlaan keskellemme

saavu, vieras sydäntemme.

Joulun suuri Vapahtaja,

siunaa rikkaan, köyhän maja.

Tunnelma oli harvinaisen harras ulkonaisista olosuhteista huolimatta, he ymmärsivät ettei pitänyt katsoa olosuhteisiin, vaan luottaa Jumalaan. Heidän mielensä tuntui hetken rauhaisalta ja sodan melskeet unohtuivat vähäksi aikaa, vallitsi aito joulu tunnelma. 

Ihmiset lauloivat virsiä lukivat raamattua myös arkisin, kodeissa ja rintamalla ei se ollut vain pyhien asia.

Sanaan turvauduttiin päivittäin. Sotilaspastorit olivat arvossaan, sillä he olivat osa rintaman miehistä ja tiesivät ja ymmärsivät surut ja huolenaiheet ja osasivat lohduttaa sopivalla tavalla, juuri sillä tavoin kuin sotilas kaipaa. Kirkko joutui hoitamaan vaativaa sielunhoito tehtävää kodeissa ja rintamalla. Se saattoi kokea merkityksensä kansankirkkona. Kansan moraalin lujittaminen ja kansallisen hengen vaaliminen katsottiin kirkon tehtäväksi itsenäistymisen jälkeen.
 Jokaisessa pataljoonassa ja osastossa toimi sotilaspappi, jonka tehtäviin kuului sananjulistus, sielunhoito sekä kaatuneitten huolto. Sotilaspappeja oli sodan aikana n.500. Rintamalla jumalanpalvelukset, hartaustilaisuudet ja ehtoollisen vietto järjestettiin pakonsanelevana usein luonnon keskellä.

Jos kerran yhteys Kristukseen rohkaisee ja hänen rakkautensa suo lohdutusta, jos Henki meitä yhdistää ja jos tunnemme hellyyttä ja myötätuntoa toisiamme kohtaan niin tehkää minun iloni täydelliseksi ja olkaa yksimielisiä. Liittäköön teitä toisiinne rakkaus, sopu ja sama mieli. Älkää tehkö mitään itsekkyydestä tai turhamaisuudesta, vaan olkaa nöyriä ja pitäkää kukin toista parempana kuin itseänne. Älkää tavoitelko vain omaa etuanne vaan myös toisten parasta. Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa. Tehkää kaikki nurisematta ja empimättä.

( Fil. 2:1-14, 13-14)

Suomi sitkeänä kansana joutui talvisodan aikaan maailman lehdistön etusivuille, osittain sen takia, että suursota oli muualla lähes hiljainen. Maailman ihmetys oli melkoinen, kun Suomen vastustuskyky osoittautuikin odotettua suuremmaksi. 

Suomen esimerkki oli innostava pienille kansoille, jotka eivät luottaneet omiin puolustus mahdollisuuksiin. Jumala ei luonut pelkureita ja me olimme Jumalan armon alla. 

Suomen armeijan henkeä tietysti nosti, että se taisteli oman isänmaan puolesta ja että vastapuoli oli ilmiselvästi hyökkääjä. Erityisen tehokkaiksi ja hyökkäyshaluisiksi osoittautuivat rajaseudun miehet koska he tunsivat maaston ja puolustivat konkreettisesti omia kotejaan. 

Suomalaisten maastossa liikkumiskyky ja hiihtotaito oli vastustajia parempi. Komentajat joutuivat ottamaan riskejä, mutta riskien ottaminen johti usein merkittäviin voittoihin. Oli Jumalan armoa niille jotka palasivat pataljoona retkiltään ja taistelu rintamiltaan. Miten mieletön, miten järjenvastainen on vihollisen hyökkääminen, maallisesti, niin kuin henkisesti. Useiden kotien seinillä oli kanavakankaisia peitteitä, jossa oli käsin kirjailtuja sanoja:

- Jumala siunaa kotimme.

Välillä tuli koteihin suruviestejä:

- Jumala antakoon teille ja koko perheelle voimia kaiken keskellä. Poikanne ei enää taistele - hänellä on rauha.

Mutta kun tilanne oli synkimmillään, heräsi toivo uudelleen.

BETAANIA

Betaanian kotiin herttaiseen

hän saapui, lepäsi yötään,

ja vastalahjana rakkailleen

oli rauha ja siunaus myötään.

Ja mä mietin: oispa kotini mun

näin ollut autuas maja,

sen vieraan kalliin, toivotun

yöhetkien virvoittaja!