HENKIMAAILMAN MUKAAN TULO

 

HENKIMAAILMAN MUKAAN TULO

 10.2.2001. Oli kunis aurinkoinen pakkaspäivä, kun astelimme mieheni kanssa Keskus-sairaalaan katsomaan mieheni siskoa jonka syöpä oli jo äitynyt todella pahaksi. Lääkärit olivat sitä mieltä että mitään hoitavaa lääkitystä ei enää ole. Mieheni sisko oli kuitenkin toista mieltä, eikä ollut vielä luovuttanut, niinpä hänelle kokeiltiin vielä hormonihoitoa. Hän oli kovasti laihtunut ja väsynyt. Astuimme huoneeseen, se vierailu teki jotenkin pahaa. Hänen ja oma sairauteni oli lähentänyt meitä paljon, olimme todella hyviä ystäviä. Ymmärsimme hyvin sairaudesta aiheutuvat tunteet, vihan ja katkeruuden, koimme ne yhtä aikaa. 

 Terveen on vaikea samaistua näihin tunteisiin. Ne kuuluva sairauden läpikäymiseen, niiden avulla tulemme sinuksi sairauden kanssa, ne on käytävä läpi ja antaa niiden tulla, eikä välittää sillon muiden sanomisista. Rukoilin hänen puolestaan päivittäin ja keskustelimme puhelimessa useasti. Tämän sairaalassa käynnin jälkeen, kun kotona tuli rauhallinen hetki, toisten olessa omissa askareissaan, menin makuuhuoneeseen, jossa sängyni vierellä seinällä on oli Isäni Israelista tuoma seinäristi ja siinä ristissä roikkui myös sieltä tuotu rukousnauha. Otin nauhan käteeni ja aloin rukoilemaan ja pyysin mieheni siskon paranemista ja että saisin vastauksen kun aukaisisin Raamatun ja lukisin sen sieltä. Aamen. Rukouksen jälkeen menin ja avasin Raamatun satunnaisesta paikasta, se avautui Markuksen 11:luvun kohdalta. Luin koko luvun, sillä se oli kaikki samaa vastausta, mutta etenkin viimeiset jakeet antoivat viestin, oikeammin jakeet  21-24 antoivat täydellisemmän vastauksen ja se kuuluu näin:

 - "Silloin Pietari muisti Jeesuksen sanat ja sanoi hänelle: - Rabbi, katso, viikunapuu jonka sinä kirosit, on kuivunut." 

Jeesus vastasi ja sanoi heille: 

- " Pitäkää usko Jumalaan, totisesti minä sanon teille; jos joku sanoisi tälle vuorelle: - kohoa ja heittäydy mereen; eikä epäilisi sydämessään, vaan uskoisi sen tapahtuvan, minkä hän sanoo niin hänelle tapahtuisi. Sen tähden minä sanon teille; kaikki, mitä te rukoilette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin teille on tuleva." 

 Näin sain Raamatusta selvääkin selvemmän vastauksen, sain sen saman tunteen kun mieheni nuorempi sisko ei uskonut saavansa lasta ja rukouksen kautta sain silloinkin voiman tunteen että kyllä se nyt onnistuu. Sama tunne tuli nyt tässä rukouksessa, että hän paranee. Vastaus kielsi epäilemästä, olisi turhaa käyttää jos sanaa. Piti uskoa että se on jo tapahtunut.Kerroin myös perheelleni rukouksesta ja mieheni siskolle, se antoi hänelle lisää uskoa ja rauhallisuutta, varmuutta paranemisesta. Siihen me vakaasti uskoimme. Hän kertoi hoitajalle rukouksesta ja hoitajallekin kirposi kyyneleet silmiin, sanoen: 

 - "Sehän oli aivan selvä viesti, näkee kuinka sinusta huokuu rauha ja varmuus!” 

 Hän vastasi hoitajalle: 

 -” Mihin minä uskoisin, jollen Jumalaan joka oli antanut näin selvän viestin.” Niin, Jeesus sanoi todella hyvin, kun sanoi opetuslapsilleen: -” Mitä teen teidän kanssa jos itse ette usko mitä rukoilette ja pyydätte, uskokaa niin saatte.” 

 Omat silmänikin aukesivat kun toistamiseen sain että usko ei ole mikään jossittelun aihe. Mieheni siskon olo parani päivä päivältä ja uskoin tosissani että hän paranee. Kerran kun olin töissä vanhainkodissa, tuli tämä sama asia vastaan. Erästä huonetta siivotessani, huoneessa oli noin 90 vuotias mummo joka oli täysin vuodepotilas. Hän alkoi puhua taivaaseen pääsystä ja minä tyhmänä vastasin jossitellen, että niinhän me sinne ehkä joskus pääsemme.

Silloin mummo kiukustui minulle ja sanoi: 

 -” Ei pidä jossitella jos uskoo, vaan pitää todella uskoa taivaaseen pääsyyn, mitä järkeä muuten olisi koko uskolla!” 

 Olin häpeissäni, sain kunnon ojennuksen ja nyt tuli tämä sama asia taas vastaan. Meidän pitää uskoa niin kuin pyyntömme olisi jo toteutunut, näin uskomme aidosti. Tässä näkee kuinka ihminen kasvaa uskossaan ja oppii aina enemmän ja enemmän, se kasvu voi tulla mitä ihmeellisimmistä asiosta ja paikosta, tuntematon tulee ja ojentaa meitä. Sen kasvun voi ottaa vastaan, jos vain itse haluaa ja ymmärtää sen opiksi - ja minä haluan, suorastaan janoan! 

 Mieheni sisko pääsi pois sairaalasta happilaitteiden kanssa. Lääkärit olivat varmoja ettei hän enää selviytyisi tutkimuksiin sairaalaan, toisin kävi. Hän meni vastaanotolle ja kertoi että hänestä tuntui että syöpäläikät olisivat vaalenneet rinnalla. Pitikö se paikkansa, vai oliko se kuvitelmaa? Lääkäri totesi että kasvaimet olivat lopettaneet kasvunsa. -Eli käännös parempaan! Hurraa! Huusin mielessäni kun uutinen tuli minulle asti anopin kertomana. Mieheni siskon 50-vuotis syntymäpäiväkin alkoi lähestyä ja olin kuukausia yrittänyt miettiä mitä lahjaksi. Olin aivan tyhjä hyvistä ideoista. Koruja en halunnut antaa, en rahaa, ne tuntuivat niin kylmiltä. Otin rukouksen avukseni: 

 -” Jeesus, kerro sinä minulle, mitä se voisi olla, jotain mistä hän olisi mielissään, Aamen.” 

 Sen sanottuani ei mennyt kuin viisi minuuttia, kun päähäni tulvahti ajatus - TAULU! Taulu heidän kesämökistään, mutta eihän minulla ole edes valokuvaa josta sen voisi maalata. Täytyy tutkia asia aamulla. Aamulla heti kun heräsin , tutkin valokuva tilanteemme ja siellähän se oli, kuva heidän mökistään, Kysyin vanhimmalta veljeltäni maalaisiko hän taulun kun tiesin hänen taitonsa siihen riittävän. Eikä siinä ollut mitään ongelmia.

Taulusta tuli mielestäni todella hieno, se hehkui sitä positiivisuutta, mitä siihen toivoinkin. Mieheni siskon tila alkoi kuitenkin huonota, Veimme taulun sairaalaan etukäteislahjana. Hän piti siintä kovasti ja sanoi: 

 -” Se on ihana."

 Ääni tuli hiljaa kuiskaten, heikkona. Tiesin että kesämökki oli hänelle todella rakas paikka, nyt hän voisi vielä taulun välityksellä palata mökin maisemiin. Ei käy kaikki niin kuin haaveillaan, kaikki rukoukset ei aina toteudu, niin ihmeelliset ovat Herran tiet, mutta kaikella on varmasti tarkoituksensa, siihen minä uskon, vaikka välillä niin julmalta tuntuukin. Mieheni vanhempi sisko kuoli 2.5.2001. Se oli heidän 20-vuotis Hääpäivänsä. Ei kerinnyt täyttää 50 vuotta, joka olisi ollut 8.5.2001. Hänen elämän tehtävänsä tuli täyteen. 

 Kävimme mieheni kanssa katsomassa häntä, hänen kuolemaansa edeltävänä iltana. Hän oli nähnyt viimeisenä yönään unen, jossa oli pyytänyt apua, kun pelkäsi kuolemaa. Sen saman unen oli nähnyt myös hänen paras ystävänsä ja meidän tyttäremme, joka oli hänen kummityttönsä. Tämä hänen ystävänsä meni heti aamulla 2.5. sairaalaan katsomaan häntä, unen vaivaamana. Hän kuoli ystävänsä syliin samana aamupäivänä. Minulle se oli myös todellinen järkytys.

 Viikko hänen kuolemastaan, näin kummallisia unia hänen kuolemastaan. Viimeinen uni kuoleman jälkeen, oli noin viikko kuolemasta. Hän makasi unessa sairaalan vuoteella, happiviikset kasvoilla ja yhtä laihana kuin eläessäänkin, mutta tunne elämä oli muuttunut. Hän oli vuoteella kuin kehräävä kissa, vailla kipua ja pelkoa, niin ihanan rauhallinen ja levollinen. Hän venytteli itseään, kuin maailman ihanimmasta ja levollisimmasta unesta heräävä. Hän oli todella hyvän oloinen. Sen unen nähtyäni tiesin, että hänen oli hyvä olla. Hän kävi sen minulle unessa kertomassa. Muutama viikko hautajaisten jälkeen näin taas unen. Unen, jossa joku piti minua kädestä kiinni nukkuessani, kuka se voisi olla… lopulta tulin siihen tulokseen että se oli mieheni sisko.

Ajattelin, että en saa laskea irti hänen kädestään, en saa päästää häntä karkuun. Yritin unessa herättää itseäni ja samalla vetää hänet mukanani sieltä unimaailmasta, meidän maailmaamme. Heräsin oikeasti, mutta kukaan ei tullut mukanani… Olin varma että hän oli mieheni sisko, muistan kun olimme viimeisen kerran heidän mökillään, hän kysyi minulta, että kun hän kuolee, saako hän tulla kertomaan minulle, jos kuoleman jälkeen on jotain elämää. Suostuin, sillä ehdolla, että tekee sen niin hienovaraisesti, etten pelästy. 
 6.10.2006. Kuoli Anoppini, tuntui että sain silloinkin pieniä viestejä. Kerran joulun jälkeen olin lämmittämässä pannuhuoneella taloamme, jota lämmitämme puilla. Polttelin siinä samalla joulusta tulleita roskia. Anoppi oli ennen kuolemaansa kutonnut sukat kaikille joululahjaksi ja laittanut kaikkien sukkien sisälle lapun kenelle ne oli tarkoitettu lahjaksi, aivan kuin aavistaen ettei itse enää joulua näe. 
Siinä puita sytyttäessä uuniin, heitin viimeisiä papereita uuniin ja kun pussi viimein tyhjeni, yksi paperin pala putosi lattialle, se oli viimeinen paperi, joka ei halunnut uuniin. Nostin sen ylös, käänsin sen ja luin mitä siinä lukee ja siinä oli minun nimeni, anopin kirjoittamana. Olisihan se voinnut olla mikä tahansa joulupaperin silppu tai jonkun muun sukkalappu - mutta se oli kuitenkin juuri minun! Katsoin kuvaannollisesti ylöspäin ja sanoin ääneen: 
 - “ Hei vain itsellesikin!” 
 Eräänä tammikuisena talviaamuna, heräsin kummaan uneen. Olin unessa meidän makuuhuoneessa nukkumassa, mitä tein tietysti oikeastikin. Olin peiton alla tiiviisti, joku tuli ja otti minut kokonaan halaukseensa, yritin repiä peittoa päältäni, että näkisin, kuka se oli, mutta en onnistunut. Tunsin vain möykyn, joka piti minua tiukasti kiinni. Mietin että olisikohan se anoppini, sanoin että siellähän te alatte olla kaikki ja tämä vastasi että niinhän me olemme, tarkoitin henkimaailmaa.

Sitten kysyin että missä mieheni sisko on? Sain vastaukseksi että ei ole lupa kertoa. Sitten uni loppui. Minulle on alkanut selvitä että henkimaailma on totta.

 Televisiosta jatkuvasti osui ohjelmia jotka puhuivat tämän asian puolesta. Tiedekkin oli lähestymässä tätä asiaa. Muistin että olin saanut peruiksi kaksi hengellistä kirjaa mieheni siskolta. Niistä luin että Jeesuskin myönsi henkimaailman olemassa olon, mutta kertoi että niistä asioista on kertominen kieletty. Ei pitänyt ihmisen tietää näistä asioista. Eräästä lehdestä luin ennustajasta tai selvänäkijästä, joka oli aamuyöllä nähnyt Jeesuksen makuuhuoneensa seinällä. Sinisenä valona ilmestyneenä, jymisevällä äänellä ilmoitti: 

 -” Kuolemaa ei ole, on henkimaailma.” 

 Kun tällaista tietoa minulle tipahteli, sieltä sun täältä, aina sama aihe - henkimaailma, henkisyys ja rakkaus. Minulle tuli valtava tiedon nälkä - minun täytyy etsiä, löytää, ymmärtää enemmän. Tuntuu että siihen tunteeseen pakahtuu, kun ei tedä tarpeeksi, mutta jotain kuitenkin, uteliaisuus on taas kerran herätetty. Tiedän että “ HE” ovat tällä kanssamme, valoissa ja varjoissa, tunnen sen. On tunne, että täällä olollani täytyy olla tarkoitus, kun vain tietäisin ja ymmärtäisin - MIKÄ?

Muistan erään unen jossa entinen, pois nukkunut työkaverimme tuli unessa sanomaan minulle:

- "Kerro miehellesi että nyt minä tiedän mistä niitä matoja tulee."

Tämän unen näin noin pari kuukautta hänen kuolemansa jälkeen. Minä tietenkin kerroin uneni viestin miehelleni, olihan se omalla tavallaan karsea viesti, mutta toisaalta se kuvasti juuri tämän työkaverimme huumorintajua. Tunteet jostain, mitä emme näe, ovat pieniä hetkiä, pieniä asioita, niistä ne koostuu, suuremmiksi, tärkeämmiksi asioiksi. Kuin palapeli, joka kestää rakentaa koko elämän. Rukous hiljentää mielen ja avaa hengen silmät.

Yksinkertainen rukous on kuin sielun huokaus.

 Mieheni siskon kuoleman jälkeen minulla oli pitkä hiljainen kausi. En ollut kuitenkaan menettänyt uskoani Jumalaan ja Jeesukseen, mutta oli tarve hiljaisuuteen, yritin ymmärtää mitä tapahtui. Nyt alan taas löytää itseni, minussa on energiaa ja se energia on pohjimmiltaan Jumalasta. Jumala, energia ja minä, olemme kaikki yhtä. Jumala on yhtä kuin rakkaus ja Jumalan rakkaus on minussa aina ja kaikkialla. Siihen ei tarvita ihmisen rakentamia organisaatioita eikä rakennuksia. En tarkoita että haluaisin erota kirkosta, sillä se antaa meille sen perustan, jolle alkaa rakentaa, itsenäisesti, On itsestämme kiinni haluammeko löytää syvempää tietoisuutta. Ei ole sitä oikeaa uskontoa joita maailma on pullollaan, on vain usko, usko yhteen Jumalaan.

 Joskus ihminen voi huonosti, sairastuu, se voi johtua tarrahengistä. Tämä tarkoittaa sitä, että jonkun kuolleen ihmisen sielu ei ole pystynyt luopumaan maallisesta elämästään täysin ja niinpä se takertunut jonkun elävän ihmisen auraan, eli valoruumiiseen. Joskus vielä elossa olevakin saattaa tehdä “jäynää” ja takertua toiseen henkilöön. Intiaanit pystyvät näkemään tarrahenget. Niinpä eräs intiaani kysyi kerran valkoiselta, eivätkö valkoiset lainkaan hautaa vainajiaan, kun he kantavat niitä mukanaan. Valkoinen hämmästyi ja sanoi, että kyllä kaikki kuolleet haudataan. Tämä oli eräästä lehdestä löytämääni tietoa. (huom. nämä ovat ajatuksiani kun aloin etsiä tietoa).

 Meille kaikille on annettu lahja, rakkauden siemen. Kaikki voisivat olla onnellisia vaeltajia rakkaudessa. Jos päämääränä on todellinen epäitsekäs rakkaus, kuljemme silloin valossa. Tuo valomäärä ympärillämme kirkastuu ja auttaa muitakin poluillamme. Jeesus sanoi:

 -” Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta.” 

 Lapset ei jää yleensä murehtimaan tai miettimään asioita jälkikäteen, vaan menevät eteenpäin. Me aikuiset olemme unohtaneet kysymisen, oletamme tietävämme kaiken.

Silloin vuosia sitten, kun saarnaajapappi, Seppo Juntunen kaatoi minut kirkossa, tunsin kuinka valo oli sisälläni, se valo oli Jeesus. 

 Eräänä Helmikuun alkuöinä, 2007, näin kumman horrosunen, nukuin makuuhuoneessamme, kun minua kohti alkoi lentää kolme mustaa palloa. Ne yrittivät tulla kehon sisääni, ne olivat ilmeisesti jotain energiaa sisältäviä palloja. Huidoin niitä pois, en tiedä mihin ne kaksi palloa lensivät, mutta yksi osui vieressä nukkuvaan mieheeni. Ajattelin että nyt täytyy seurata mitä tapahtuu, siinä vaiheessa olin jo täysin hereillä. Mieheni alkoi puhua jotain epäselvää unissaan, ajattelin johtuiko se pallosta. Sen jälkeen , samalla viikolla mieheni valitti että ei saanut öitään kunnolla nukuttua ja oli kummallinen huonon olon tunne. Oliko ne pallot unta, vai tapahtuiko oikeasti sinä yönä jotain? Kerroin hänelle unestani, vaikka tiesinkin että hän on aika epäileväinen näihin minun juttuihin. Hän sanoi: 

 -” Minähän olen aina sanonut että vaihda kanavaa!” 

 Jospa se olisikin niin yksinkertaista. Olen tiedostanut henkimaailman olemassa olon. Tuntuu vain niin pahalta, kun ei osaa vielä käsitellä sitä, mutta ehkä tässä oppii koko ajan lisää. Täytyy pitää mieli avoinna ja kirkkaana, mutta kuitenkin tietty varovaisuus matkassa. Henkimaailma ei ole mikään leikkikalu. Siellä kulkee koko ajan kuilun partaalla. Siksi se ei ole meille tarkoitettukkaan. Itse ei saa huutaa sen perään, vaan kaikki tieto annetaan sieltä jos niin on tarkoitettu. Tietoa etsiessä kirjallisuudesta ym. pitää olla tietty sihti mukana, ettei kerää itseensä kaikkea sitä mitä näkee ja kuulee. On myös hyvä sulatella uutta tietoaan, hetken päästä se voi alkaakin tuntua tosi tyhmältä tai sitten löytää siihen aivan uuden järkevän näkökulman. Itse uskon sellaisiin asioihin jotka sopivat hyvin minun omiin kokemuksiini, ajatusmaailmaani ja siihen että se sopii hyvin myös Raamatun oppeihin. Kun nämä asiat nivoutuvat hyvin keskenään yhteen, päästän sen omaan tietoisuuteeni ja silloin olen oppinut taas jotain uutta, se on ihana tunne - uuden löytäminen.

Joskus se käy todella hitaasti, joskus vuosiin ei tapahdu mitään, mutta niin on tarkoitettu, meidän täytyy käydä tiettyjä oppimis vaiheita lävitse, vaikka se veisi kauan, ennemmin meille ei aukaista uutta tietoa. Oppimasi täytyy tuntua hyvältä, ei pelottavalta. Pahuus on pelkoa ja pahaa oloa, älä ota sellaista tietoa vastaan. Siitä hetkestä kun ihminen siirtyy henkimaailmaan, hänen elämänkulkunsa on aina kiinteämmin kohti Jumalaa. Itse en halua tuputtaa kenellekään uskoani, mutta puhun siitä mielelläni, jopa joskus ehkä liian innoissani, jos näen että toinen on siitä kiinnostunut. Jotkut ovat minulle sanoneetkin: 

 - “ Sinä olet selvästi löytänyt jotakin, tuohon minäkin voin uskoa.” 

 Eli kun he sanovat näin, on heidänkin täytynyt oivaltaa jotakin. Emme saa kurkottaa kohti henkimaailmaa, vaan kohti Jumalaa. Jumala on tärkein, eli toiminnoissamme tärkeintä on rakkaus sillä Jumala on myös Rakkaus. Tämä on niitä ykkös asioita joita en voi olla toitottamatta. Henkimaailma toimii hänen ohjeittensa mukaan , niin kun koko maailman kaikkeus. Jeesuskin sanoi: 

 - “ Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.” 

 Kysymys on Luojan ja ihmisen vuorovaikutuksesta. Luoja on luonut ihmisen ja myös toisen maailman ja Hän hallitsee molempia. Tunne joka tulee henkimaailmasta on lämmin, hyvä ja meitä rakastava. Olemme kaikki ainutlaatuisia, Jumalan luomia luomuksia. Meidän tulisi arvostaa itseämme. Jokaisella on jokin erikois ominaisuus jota olisi käytettävä, ei saisi ajatella mitä muut ajattelevat, vaan käyttää arvokasta ominaisuutta, joka on meidän suuri voimavara. Tänä päivänä tuntuu olevan kiellettyä olla onnellinen erikois ominaisuuksistaan tai yleensä itsestään. Meiltä puutuu rohkeus olla onnellisia. Pitää oppia arvostamaan itseään, ottaa huomioon oma onnellisuus, muuten ei voi edetä, eikä jaksa. Kuulumme johonkin isompaan järjestelmään, emme ole irrallisia ihmisiä, jotka toimivat täällä ominpäin ja tekevät milloin hyvää ja milloin pahaa.

Meille on luvattu kuoleman jälkeinen, iankaikkinen elämä, halusimmepa sitä tai emme. Kun elämä päättyy elämänkaari ei katkea. Elämä jatkuu samana persoonana kuin olimme, muutumme vain hengeksi. Näin Jumala on tarkoittanut, se meidän täytysi ymmärtää.

 Kysymys on kokonaisuudesta. Minulle on tullut myös vahva tunne että unimaailma on yhteydessä henkimaailmaan, siitä on minulle todistanut omat uneni. Ei kaikilla unilla ole sitä henkistä merkitystä, mutta osa varmasti on enneunia ja osa viestejä tuon puoleisesta, näin ainakin itse olen tämän kokenut ja sen kokemuksen myötä uskon että myös näin on. 

 Mieheni siskon kuoleman jälkeen, kun kävimme heidän kesämökillään, oli heidän rantaan asettunut yksinäinen joutsen, se oli siellä koko kesän. Heillä oli myös lempitaulu mökin seinällä. He olivat ostaneet sen itselleen avioliittonsa alku aikoina, siintä tuli tärkeä heille. Taulussa oli mies, ison joutsenen siivellä, suojassa. Nainen katseli rannalla istuen, miestä ja joutsenta. Mieheni siskon tuhka uurna, haudattiin heidän kesämökin rannalle. Minusta se oli aivan samanlailla, kuin taulun nainen, molemmat katselivat nyt rannalla. Toinen oli lähtenyt, toinen jäänyt ja se yksinäinen joutsen tuli nyt toisen yksinäisen tueksi. Maalasin tästä itsekkin taulun, taulun yksinäisestä joutsenesta. Aiheena se sai ihoni aivan kananlihalle. Minä koin sen viestinä tuonpuoleisesta. Se oli kaunis viesti mutta samalla niin surullinen. 

                                                             ***

Tänään, kun olin herännyt ja rukouksessa näin taas pari kuvaa, kuin lohdutukseksi ja koen että se sopii juuri tuohon yllä tuomaani:

- Näin molemmin puolin kuvaa metsän puita ja keskellä oli aukko, kuin maantien kohdalla. Tietä ei näytetty, katse oli kohdistunut ylös taivaisiin. Sitten puut väistyivät syrjään ja näin vain taivaan avaruutta.

Samassa tuli vielä kuva, jossa Jeesus oli ristillä.

Miten se sanonta menikään; ettemme näe aina metsää, metsän puilta? Ei näe metsää puilta = ei näe kokonaisuutta/ ei ymmärrä kokonaisuutta kun keskittyy sen osiin. Ei näe olennaista. 

Mutta kun pidämme katseemme Kristuksessa ja Hänen sovitustyössään, avautuu tämän kautta Taivaallinen Totuus.

Olkaat Siunatut!