JUMALAN TAHTO

 JUMALAN TAHTO:
https://www.youtube.com/watch?v=qnjbBJV5DAo


Koen vahvasti tänään, että Jumala puhuttelee minua juuri tuolla teemalla. Toin tuon videon, sen Sanoman takia. Jumala haluaa minustakin muovata jotain uutta puutarhaansa.
Olin kasvanut jo liian "isoksi" ja ehkä "risuiseksikin. Oksani ovat käyneet vanhoiksi ja heikoiksi, on aika nuorentaa niitä.
Kiitän Jumalaa, että Hän haluaa ojentaa minua. Tehdä minusta sellaisen, kuin miksi Hän on minut sunnitellut. Omat yritykseni vain valuvat hukkaan, koska ne ei ole Jumalan tahdossa suunniteltuja.
Jään Hänen käsiinsä ja Hän taitavasti minua muovaa, kuin saviastiaa valajan käsissä.
Saan ihmetellä sitä, kun suunnitelma alkaa muuttua näkyväksi ja ilosta huudahtaa:
- " Tätäkö Sinä tarkoititkin? Sinä näet minut näin ..."
Psalmi 139, on ollut minulle aina rakas ja sen äärellä olen monet kyyneleet vuodattanut. Siinä näkyy Jumalan suuruus meissä. Hän tietää hiuksiemme määränkin, ei Häneltä ole mitään salassa, se salatuimmankin Hän tietää, mitään emme voi Häneltä piilottaa ...

PSALMIT 139

1. Veisuunjohtajalle; Daavidin virsi. Herra, sinä tutkit minua ja tunnet
minut.
2. Istunpa minä tahi nousen, sinä sen tiedät; sinä ymmärrät minun ajatukseni kaukaa.
3. Käynpä tahi makaan, sinä sen havaitset, ja kaikki minun tieni ovat sinulle tutut.
4. Sillä, katso, ei ole sanaa minun kielelläni, jota sinä, Herra, et täysin tunne.
5. Sinä olet saartanut minut edestä ja takaa ja laskenut kätesi minun päälleni.
6. Senkaltainen tieto on minulle ylen ihmeellinen, ylen korkea käsittääkseni sen.
7. Minne minä voisin mennä, kussa ei sinun Henkesi olisi, minne paeta sinun kasvojesi edestä?
8. Jos minä taivaaseen nousisin, niin sinä olet siellä; jos minä tuonelaan vuoteeni tekisin, niin katso, sinä olet siellä.
9. Jos minä kohoaisin aamuruskon siivillä ja asettuisin asumaan meren ääriin,
10. sielläkin sinun kätesi minua taluttaisi, sinun oikea kätesi tarttuisi minuun.
11. Ja jos minä sanoisin: "Peittäköön minut pimeys, ja valkeus minun ympärilläni tulkoon yöksi",
12. niin ei pimeyskään olisi sinulle pimeä: yö valaisisi niinkuin päivä, pimeys olisi niinkuin valkeus.
13. Sillä sinä olet luonut minun munaskuuni, sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa.
14. Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ylen ihmeellisesti; ihmeelliset ovat sinun tekosi, sen minun sieluni kyllä tietää.
15. Minun luuni eivät olleet sinulta salatut, kun minut salassa valmistettiin, kun minut taiten tehtiin maan syvyyksissä.
16. Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut.
17. Mutta kuinka kalliit ovat minulle sinun ajatuksesi, Jumala, kuinka suuri on niitten luku!
18. Jos minä tahtoisin ne lukea, olisi niitä enemmän kuin hiekan jyväsiä. - Minä herään ja olen vielä sinun tykönäsi.
19. Jumala, jospa sinä surmaisit jumalattomat! Ja te murhamiehet, väistykää minusta pois!
20. Sillä he puhuvat sinusta petollisesti ja lausuvat turhaan sinun nimesi - nuo sinun vihollisesi.
21. Herra, enkö minä vihaisi niitä, jotka sinua vihaavat, enkö inhoaisi niitä, jotka sinua vastustavat?
22. Kaikella vihalla minä heitä vihaan, he ovat minun omia vihollisiani.
23. Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni.
24. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle.

Harvat Raamatun kohdat kertovat Jumalan läheisyydestä ihmisiin yhtä hienosti ja voimakkaasti kuin psalmi 139. "Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut", sanoo ensimmäinen lause. Psalmi kertoo meille, että Jumala ei ole etäinen tarkkailija. Hän katsoo syvälle jokaiseen meistä ja tuntee meidät. Hän ei tunne meitä vain osittain tai pintapuolisesti, hän tuntee koko meidän olemassaolomme. Samalla tavalla ei kukaan muu voi tuntea.
Psalmin edetessä sävy muuttuu itsepintaisemmaksi. "Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta edestäsi?" Psalmin kirjoittaja kuvaa itseään kulkemassa ylös ja alas, idästä länteen ennenkuin lopulta piiloutuu pimeyteen karistaaksen kannoiltaan Jumalan, mutta turhaan. Jumalan käsi ei ole nyt ainoastaan hänen päällään, kuten aiemmin (jae 5), vaan pitää hänestä kiinni (jae 10). Sen oivaltaminen tuntuu samalla kertaa sekä pelottavalta että rauhoittavalta: ei ole mitään mahdollisuutta paeta Jumalaa, mutta samalla; Jumala ei koskaan hylkää ketään, vaikka hänestä eksyisi miten kauas tahansa.
Sitten teksti kääntyy sisimpään. "Sinä olet luonut minut sisintäni myöten", sanotaan jakeessa 13. Alkuperäisessä Raamatun tekstissä sanotaan tämä sama lause: "Sinä olet luonut minun munuaiseni"! Raamattua kirjoitettaessa kieli oli hyvin konkreettista, munuaiset yhdistettiin usein päätöksen tekemiseen. Erottaakseen oikean ja väärän ihmisten täytyy neuvotella syvällä itsessään. Tuo viittaus munuaisiin tuntuu sanovan: syvemmällä kuin sydämessään. Ajatus on lähellä sitä, mistä monet ihmiset käyttävät sanaa omatunto. Siitä kerrotaankin juuri psalmin keskivaiheilla, josta löydämme kiitoksen: "Minä olen ihme, suuri ihme, kiitän sinua siitä!" Haluaisiko psalmi meidän ymmärtävän, että yksi Jumalan tavoista olla meitä lähellä on juuri meidän halussamme etsiä sitä, mikä on hyvää ja oikeaa ja totta? Saatamme välillä tuntea kiusausta paeta sitä tai piiloutua siltä - joskus elämä on todella niin haastavaa, että tuntuisi yksinkertaisemmalta olla ilman omatuntoa - mutta me voimme myös yllättyä ja nähdä sen lahjana ja silloin kiitämme Jumalaa.
Psalmin loppuosa on ehkä kaikkein yllättävin. Yhtäkkiä psalmin kirjoittaja pyytää Jumalaa tekemään lopun pahantekijöistä ja julistaa vihansa heitä kohtaan. Niin järkyttävältä kuin tämä ehkä tuntuukin, sellaista asennetta pidetään usein positiivisena Vanhassa Testamentissa, sillä se osoittaa pahan torjumista ja oletettavasti myös kiintymystä hyvään. Evankeliumi opettaa rakastamaan vihamiehiä ja nämä psalmin jakeet sanovat ihan toista... Jeesuksen seuraajista voi tuntua vaikealta, jopa mahdottomalta, rukoilla psalmin sanoin. Silti voimme kunnioittaa sitä henkistä kamppailua, josta nämä jakeet todistavat. Uskominen haavoittuneeseen ja usein myös väkivaltaiseen maailmaan ja eläminen siinä on joka tapauksessa yhtä hyvin myös meidän kamppailuamme. Lopussa psalmin kirjoittaja ei kuitenkaan enää jää puhumaan riidoista muita kohtaan, vaan jatkaa Jumalan kiittämistä. Onko hänen kiihkonsa saanut hänet yhtäkkiä epäilemään omaa viattomuuttaan ja kulkemaansa tietä? "Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni", hän lopulta rukoilee Jumalaa. Sillä juuri Jumala avaa elämässämme yhä uudestaan ei ainoastaan minkä tien tahansa, vaan "iankaikkisen tien".
 Voinko samaistua psalmin kirjoittajan kamppailuihin? Millä tavalla? Voinko samaistua hänen kiitokseensa?
 Jos Jumala on jo tutkinut meidät ja tuntee meidät, kuten ensimmäisessä jakeessa sanotaan, miksi pitäisi pyytää Jumalaa vielä kerran tutkimaan ja tuntemaan meidät?
 https://www.taize.fr/fi_article2829.html?date=2011-01-01