" EI OLE OIKEIN OTTAA LAPSILTA LEIPÄÄ .."

Rauhaa teille.

Tänään, Herran läsnäolossa ollessa, näin kolme kuvaa, joita olen mietiskellyt. Tuo keskimmäinen kuva, kuitenkin avasi minulle Matteus 15:sta, joten voisin yrittää jakaa tämän teillekkin. Löysin tuohon Raamatun paikkaan hyvän tekstin, meille mietittäväksi ja pureskeltavaksi.

1. kuva:
Näin pahvirasian, jonka kannen välistä näkyi kaksi soikeaa pahvikorttia, ne näyttivät kuvaavan joitakin hedelmiä. Tuo pahvirasia oli mitä ilmeisemmin karkkirasia, eli koin sen maailman houkutuksiksi.

2.kuva:
Näin pienen tytön seisomassa mekossaan. Siinä hän seisoi suorassa edessäni. Kohta hän alkoi poimimaan maasta jotakin. Ja se tyyli millä hän poimi, kertoi että hän poimi sieltä kuin jotain murusia.
Tästä kuvasta nousi mieleeni tuo Matt.15.

3.kuva:
Näin jonkin valkoisen kortin, johon oli kirjoitettu kauniilla kaunokirjoituksella jotakin, en pystynyt lukemaan sitä. Se näytti onnittelu kortilta, mutta oliko se sitä? Olisiko se voinut kuvata Jumalan kirjoitettua Sanaa? Se oli niin kauniin vanhanaikaisella kaunokirjoitksella kirjoitettu, kuin sellaisella vanhalla mustekynällä, josta tulee kaunis jälki ...

Tätä miettiessä ja avatessa tuli tämä teksti, joka voisi sopia tätä avaamaan?
http://ilosanomapiiri.fi/ll.shtml?studi ... 06.htm&i=1

Jeesus oli väsynyt ja tahtoi päästä lomalle ihmispaljouden keskeltä. Hän käveli viisikymmentä kilometriä Foinikiaan, Välimeren rannikolle. Tämä olikin hänen ainoa ulkomaanmatkansa, ellei lapsena tehtyä Egyptin reissua oteta huomioon. Markus kertoo, miten siinä sitten kävi: Jeesus ei tahtonut, että kukaan saisi tietää (hänen olinpaikkaansa), mutta hän ei saanut olla salassa (7:24).

Matteus jatkaa: Siellä muuan kanaanilainen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: "Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni." (15:22). Kun puhutaan pahasta hengestä, ei kysymys ole mistään taudista. Sairaus ja riivaustila ovat kaksi eri asiaa. Riivatun ihmisen sydämessä asuu todellakin paha henki. Kastettu ja Jeesukseen uskova ihminen ei kuitenkaan voi tulla riivatuksi, koska Pyhä Henki jo asuu hänen sydämessään. Jumalan Henki on tietysti paljon vahvempi kuin paha henki.

Pakanuuden keskellä riivaus on tavallista tänäkin päivänä. Usein riivatuksi tullaan epäjumalanpalvelusta, okkultismia tai noituutta harjoitettaessa. Saatanan palvonta on erityisen riskialtista. Ehkä tekstimme tyttökin oli tullut riivatuksi jossain temppelissä, jonne äiti oli hänet vienyt. Silloin äidin itsesyytöksillä ei varmasti ollut rajoja. Yksi vanhempien elämän raskaimpia kokemuksia onkin nähdä, miten lapsi kärsii heidän syntiensä tähden.

On surullista, että monet aikamme lasten ja nuorten kirjat ihannoivat noituutta. Nouseva polvi ei enää ymmärrä, miten vakavasta asiasta tässä on kysymys. Sekin on traagista, että itämainen uskonnollisuus leviää maassamme houkuttelevaan kääreeseen pakattuna. Tämä tapahtuu jopa kirkoissammekin. Monet mietiskelyn ja vaihtoehtoisen lääketieteen muodot pohjautuvat idän uskontoihin.

Kuultuaan Jeesuksen olevan sillä seudulla onneton äiti ryntäsi matkaan. "Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni." Näin hän huusi Jeesukselle. Hänen tyttärensä ruumis ja sielu olivat uupumuksen tilassa. Muu perhe kärsi tilanteesta. Aviopuolisot ehkä riitelivät siitä, kenen syytä kaikki oli. Naapurusto juorusi. Lapsen vahtiminen vei vanhempien kaiken ajan, ja henkien manaajat vievät heiltä kaiken rahan.

Ehkä tilanne on jossain muodossa tuttu sinullekin. Ehkä olet joutunut katselemaan rakkaasi elämän tuhoa vaikkapa jonkin riippuvuuden tähden. Silloin tiedät, miltä tästä äidistä tuntui. Riippuvuus ei ole sama asia kuin riivaustila, mutta se voi pilata perheen elämän yhtä perusteellisesti.

Jeesus oli juuri vieraisilla jonkun kodissa, kun nainen tunkeutui talon sisälle ja alkoi huutaa apua. "Herra, Daavidin Poika, armahda minua!" Jeesus ei vastannut sanallakaan tähän pyyntöön. Oli kuin hän ei olisi huomannut naista ollenkaan. Sama Jeesus, joka oli luvannut ottaa vastaan kaikki luokseen tulevat ihmiset, vaikutti nyt suorastaan töykeältä. Mitään lohdutusta häneltä ei herunut kärsivälle äidille. Hämmästyttävää kyllä, äiti ei lähtenyt kotiin tällaisen tyrmäyksen jälkeenkään.

Usko on sitä, että me tulemme hätämme tai syntimme kanssa Jeesuksen luo. Mutta usko on sitäkin, ettemme lähde pois hänen luotaan, vaikka hän meidät tyrmäisi. Nainen tiesi, ettei hänellä ollut mitään oikeutta tulla hakemaan apua Jeesukselta. Hänhän oli epäjumalia palvonut pakana. Lapsen ongelmatkin olivat ainakin osaksi hänen omaa syytään. Jeesuksella ei ollut mitään velvollisuutta häntä auttaa. Silti hän pyysi apua eikä hellittänyt. Sitä on usko armoon.

Nainen tiesi, että Israelin kuningas Daavid oli muinoin ollut rannikolla asuvien tyroslaisten ystävä. Jostain hän oli kuullut senkin, että Herra oli luvannut antaa Daavidin pojalle iankaikkisen valtakunnan. Nainen oli laskenut yhteen yksi ynnä yksi: tuon galilealaisen rabbin täytyi olla luvattu Daavidin poika. Siksi hän huusi: "Herra, Daavidin Poika, armahda minua!"

Israelin alueella ei kukaan ollut vielä kutsunut Jeesusta tuolla tittelillä. Moni ei edes tiennyt, että hän oli suoraan alenevassa polvessa Daavidin jälkeläinen. Jos Israel olisi ollut itsenäinen kuningaskunta, olisi Jeesus istunut sen valtaistuimella. Miehitetyssä maassa näistä asioista vaiettiin kuitenkin poliittisista syistä. Mutta kanaanilaisella naisella ei ollut mitään estoja. Hän uskalsi huutaa suureen ääneen sen, mitä uskoi.

Kun Jeesus lähti talosta, seurasi nainen huutaen perässä. Keskustelu opetuslasten ja opettajan välillä kävi mahdottomaksi. Miten pitkään kuljettiin huutoa kuunnellen, sitä emme tiedä. Jeesus vaikutti ihan kuurolta. Lopulta opetuslapset saivat tarpeekseen ja pyysivät: "Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa." Mutta Jeesus vastasi: "Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten." (15:23-24). Toinen tyrmäys.

Vihollisuus kanaanilaisten ja juutalaisten välillä oli jatkunut vuosisatoja. Vanhan testamentin aikaan kanaanilaisten uskonnollisiin menoihin kuului lapsiuhreja ja inhottavia seksuaalisia riittejä. Monta kertaa Israelkin oli langennut naapuriensa synteihin ja saanut siitä kovan rangaistuksen. Itse asiassa Herra oli käskenyt hävittää kanaanilaiset kokonaan luvatusta maasta. Ja nyt Jeesuskin kieltäytyi auttamasta kanaanilaista äitiä.

Luulisi, että nainen olisi jo suuttunut ja lähtenyt kotiinsa. Sen sijaan hän työntyi ihan Jeesuksen eteen ja heittäytyi hänen jalkoihinsa. Jeesus ei voinut ottaa askeltakaan kompastumatta häneen. Maassa maaten nainen yhä huusi: "Herra, auta minua!" Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille." (25-26). Kolmas tyrmäys. Tekisi mieli kysyä: Herra, miten sinä voit kohdella hätäänsä huutavaa äitiä tuolla tavalla? Miksi kutsut häntä koiranpenikaksi ja kieltäydyt antamasta hänelle lasten leipää?

Niin, miksi Jeesus vaikenee toisinaan meidänkin tuskamme edessä? Etkö sinäkin ole monta kertaa huutanut häneltä apua lapsesi tai lapsenlapsesi ongelmiin saamatta mitään konkreettista vastausta. Pahimmassa tapauksessa Jeesus on vain tyrmännyt sinut. Vaikea tilanne on muuttunut yhä vaikeammaksi, ja lopulta suorastaan kestämättömäksi. Missä on syy? Vähäisessä uskossako vai vääränlaisessa rukouksessa? Vai siinäkö, ettei Jeesus välitä?

Kanaanilainen äiti makasi maassa Jeesuksen edessä ja tyytyi koiran osaan. Hän oli yhtä mieltä siitä, ettei lasten leipää pitänyt antaa penikoille. Silti hän jatkoi: Mutta saavathan koiranpenikatkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia. (27). Juutalaiset pitivät koiria saastaisina eläiminä eivätkä päästäneet niitä sisälle taloon. Ainoa poikkeus olivat koiranpennut, jotka saatettiin joskus päästää leikkimään lasten kanssa. Silloin ne tietenkin etsiskelivät pöydän alle pudonneita ruuantähteitä.

Ja nyt kanaanilainen äiti tarttui tuohon Jeesuksen sanan puolikkaaseen. Jeesus oli sanonut "penikka" eikä "koira". Tämä pieni ero riitti antamaan äidin sydämeen toivon pilkahduksen. Saavathan koiranpenikatkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia. Niin hän sanoi.

Yhtäkkiä Jeesuksen asenne muuttui täysin päinvastaiseksi. Nyt hän sanoi kanaanilaiselle äidille suorastaan ihailevasti: "Suuri on sinun uskosi, nainen!" (28). Jeesus ylistää jonkun ihmisen uskoa vain kaksi kertaa evankeliumeissa, ja molemmilla kerroilla he ovat pakanoita. Opetuslapsiaan Herra sen sijaan moittii vähäuskoisiksi. Opetuslapset epäilivät, vaikka olivat nähneet monta ihmettä. Kanaanilainen nainen uskoi, vaikka Jeesus torjui hänet.

Miten mekin voisimme saada itsellemme suuren uskon, jota niin kipeästi tarvitsemme? Jos tekisin gallupkyselyn, saisin ehkä vastaukseksi seuraavanlaisia asioita: pitää ensin kokea ihmeitä, pitää rukoilla ja paastota. Pitää todistaa, uhrautua, luopua synnistä… Mutta naisen elämässä ei ollut tapahtunut yhtäkään näistä asioista.

Raamatun mukaan suuri usko saadaan, kun Jumala vaikenee. Helppoahan silloin on uskoa, kun saa heti sen mitä pyytää. Mutta jos meidän on huudettava apua vuosikaudet ja nähtävä tilanteemme vain pahenemistaan pahenevan, silloin meillä on kaksi mahdollisuutta. Joko lähdemme pettyneinä Jeesuksen luota pois tai sitten pysymme hänen luonaan ja uskomme kasvaa. Muista siis sinäkin, että Vapahtaja on hiljaa, koska rakastaa sinua. Vaikenemalla hän tahtoo antaa sinulle suuren uskon.

Usko on sitä, että tulemme hätämme ja syntimme kanssa Jeesuksen luo. Niin teki kanaanilainen nainen. Hän uskoi Jeesuksen rakkauteen silloinkin, kun tämä kieltäytyi häntä auttamasta. Hän jatkoi huutamista, vaikka tuli kolmeen kertaan torjutuksi. Hän tarttui puoleen Jeesuksen sanaan ja riippui siinä kiinni. Tee sinäkin niin.

Lopulta kanaanilainen äiti sai kuulla Jeesuksen suusta ihanan lupauksen: "Tapahtukoon niin kuin tahdot." (28). Kuultuaan nämä sanat nainen pyörähti kannoillaan ja kiirehti kotiinsa. Riivattu tytär ei ollut ollut hänen mukanaan, mutta hän uskoi saaneensa rukousvastauksen jo ennen kuin oli nähnyt sen. Näin toimii suuri usko. Markus kertoo: Nainen meni kotiin ja näki lapsen makaamassa vuoteella. Paha henki oli lähtenyt hänestä. (7:30).

Jeesuksella itsellään oli aina suuri usko. Hän uskoi Isäänsä myös joutuessaan huutamaan: “Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" (Mt. 27:46). Jeesus tiesi totisesti, miltä tuntuu kun Jumala vaikenee. Mutta silloinkin hän tarttui Sanaan, kuten kanaanilainen vaimo oli tehnyt. Vielä ristilläkin Vapahtaja lausui Raamatun sitaatteja.

Ero kanaanilaisen naisen ja Jeesuksen välillä oli se, että Jeesus todella joutui Jumalan hylkäämäksi. Hänen rinnallaan ei ollut ketään, kun hän kärsi. Miksi näin piti tapahtua? Siksi, että Vapahtaja oli ristillä riippuessaan maailman suurin syntinen. Synnit eivät olleet hänen omiaan, vaan sinun ja minun ja kanaanilaisen naisen. Siis meidän kaikkien. Nyt syntimme eivät voi nousta esteeksi, niin ettei Jumala voisi meitä kuulla. Riittää kun tulet hänen luokseen hätäsi ja syntisi kanssa ja huudat, kuten kanaanilainen äiti huusi: "Herra, auta minua!"

Helluntain jälkeen syntyi Välimeren rannikolle Tyroksen seurakunta, jossa Paavalinkin kerrotaan vierailleen. Varmaan kanaanilainen äiti oli tyttärensä kanssa tuon seurakunnan kantavia voimia. Nyt olivat erot juutalaiskristittyjen ja pakanakristittyjen väliltä hävinneet. Kaikki tiesivät, ettei Jeesus ollut vain juutalaisten, vaan koko maailman Vapahtaja. Myös sinun ja sinun perheesi Vapahtaja.